RIPPIKOULUIKÄINEN MASENNUS
Viime kuussa oli kivun täysi-ikäisyyden merkkipäivä. Tänään rippikoulu-iän saavuttaa paras kaverinsa masennus.
Tänään on tasan viisitoista vuotta siitä, kun omasta tahdostani kävelin potilaaksi legendaariseen Lapinlahden sairaalaan. Jännitti. Jännitti ihan hitosti.
Siinä missä kipu oli tullut elämääni salaman lailla, masennus ikään kuin hivuttautui. Yritin tehdä rakastamaani työtä, mutta kipu jylläsi vieden toimintakyvyn. Minusta tuli itkuinen. Itkin yleistä pahaa oloani. Itkin kipuani. Itkin sitä etten päässyt töihin. Itkin kun jouduin kivun vuoksi perumaan tapaamisiani. Itkin yksinäisyyttäni. Itkin suihkussa, kaikkea edeltävää ja loppujen lopuksi sitäkin että vettä tulee. Itkin kauppareissujen jälkeen kiitollisuudesta että joku auttoi. Itkin kun itketti. En saanut mitään tehtyä koska itketti.
Raahauduin ystävän kanssa työpaikan kuntosalille. Sielläkin taisin ainakin melkein itkeä. Viimeistään silloin kun työystävä kertoi työkaverin miehen, sairaalan vahtimestarin pohtineen onko minulla kaikki hyvin.
Onneksi oli ihana kipulääkäri, joka ehdotti että kävisin yleissairaalapsykiatrian poliklinikalla. Ihana kipulääkäri siksikin, että soitti maanantaina perään, ihan vain tarkistaakseen että olen hengissä lähdettyäni perjantaina vastaanotoltaan itkuisena kotiin. Muistan edelleen sen Hyvinkään rautatieaseman tunnelman, kun vain itkin.
Aika psykiatriselle hoitajalle järjestyi nopeasti. Menin sinne ja itkin tunnin. Ja sen jälkeenkin. Itkin Hyvinkään sairaalan jonkin sivuoven vieressä kivistä seinää vasten. Sovittiin että menen psykiatrille, joka sekin aika järjestyi nopeasti. Psykiatri sattui olemaan tuttu ja arvostamani ammattilainen. Ja minä itkin. Tarjosi aikaa kolmen viikon päähän, mutta sain sanottua tarvitsevani apua nyt. Hän kirjoitti lähetteen sairaalaan ja ehdotti aloitettavaksi sähköhoidon ensisijaisesti.
Ensimmäisenä päivänä sairaalassa lähdin viemään nimpparikorttia äidilleni postilaatikkoon sairaalan pihalle. Käytävällä vastaan tuli joukko työkavereitani. En ollut ajatellut salata asiaa, mutta pitikö niiden juuri silloin olla siellä koulutuksessa. Kiitos yhdeksälle kymmenestä, jotka pitivät vaitiolovelvollisuutensa eivätkä puhuneet asiasta eteenpäin. Tiiätkö Annikki, mä en unohda ikinä, että sä et siihen pystynyt vaan juorusit pitkin sairaalaa. Ja minä itkin.
Sähköhoito alkoi. Itse olin sähköhoidoissa ollut työkseni mukana ja tiesin mitä tapahtuu. Toimenpidehoitaja oli onnekseni kokenut ja tsemppasi. Lääkäristäni en voinut sanoa samaa. Omaa hoitajaani nauratti kovasti, kun olin nukutuksesta herättyäni ensimmäisenä kysynyt kauanko kouristin? Vastoin odotuksiani en hyötynyt hoidosta kuten suurin osa sitä saaneista. Multa meni sen sijaan muisti. Ihan totaalisesti, siellä loka-marraskuulla 2005 on musta aukko. Olin mukana kun osasto muutti Lapinlahdesta Hesperian sairaalaan, mutta en muista siitä mitään. En myöskään muista soittaneeni esimiehelleni ja rupatelleeni hyvässä hengessä, tai että minkä leffan kävin siskoni kanssa katsomassa. Tosin olin tavoilleni uskollisesti ilmeisesti myös nukkunut osan aikaa. Tästä kaikesta huolimatta suosittelisin sähköhoitoa kenelle tahansa, olenhan nähnyt työssäni sen saavan aikaan lähes ihmeitä. Ja lähden mukaan tueksi, jos tarve on.
Osastohoidon aikana minusta saatiin jollain lailla vähempi itkuinen, lääkityksen avulla. Joksikin aikaa, reilun vuoden päästä kolkuttelin Hesperian ovea jälleen. Ja jälleen vuoden päästä. Ja taas reilun vuoden kuluttua, mutta turhaan, minua pidettiin kroonistuneena ja päädyin Tammiharjun sairaalaan. Siellä hoito vietiin niin paljon pidemmälle että pärjäsin ottamani kissan ja avohoidon huipun työntekijän avulla neljä vuotta. Sitten tulikin lääkekomplikaatioita ja se huippu avohoitaja jäi eläkkeelle. Uuden hoitajan ehdottama hiilipiirrustus ei auttanut, uusi lääke sekoitti pään ja sitten tapasinkin Vesan. Kaikkihan sen tietää, että se johti Peijaksen suljetulle säilytykseen 😂
Näinä vuosina minulle on kokeiltu varmaan kaikki mahdolliset mielialalääkkeet ja joitain antipsykoottejakin. Muistan kun Tammiharjussa ainoana ja viimeisenä ratkaisuna pidettiin klotsapiinia. Eihän ne muutkaan antipsykootit minuun tehonneet, kun en psykoottinen ollut. Ainoat harhat on aiheuttanut epäsopiva lääke. Sen olen oppinut, että jos lääke auttaa, se ei todennäköisesti sovi vaan aiheuttaa jotain kivaa virtsaummen ja ihottuman välimaastosta. Ja että vaikka kukaan muu ei olisi naamannykinää saanut, minuun se iskee kalkkitabletistakin.
Peijaksen suljetun käytävällä kohtasin onnekseni entisen työtoverini, psykiatrin, joka sittemmin avohoidossa hoiti minut kuntoon. Kaikki vanhat raskaat pois ja yksi uusi tilalle. En varmaan ikuna uskalla lopettaa toimivaa masennuslääkettäni, mutta mitä sitten? Jos se tekee elämästä sellaisen että selviän, olen tyytyväinen. Tällä mennään. Elämässä on kriisejä, viimeinen puolitoista vuotta on ollut harvinaisen rankka monine vaivoineen mutta erityisesti menetyksineen. Onneksi on Torsti ❤
Silloin viisitoista vuotta sitten aamulla valoa elämään antoi saamani viesti. Rakas ystäväni oli saanut aamuyöllä pienen keskospojan pikkuveljeksi enkeliksi reilua vuotta aiemmin lentäneelle puolikiloiselle Annille. Tuolle pikkuiselle Laurille sitten neuloin peittoa siellä sairaalassa, sen edes muistan. Ja ompelin toisten ystävien vauvan äitiyspakkauslaatikkoon suojuksen Nalle Puh-kankaasta. Ja nyt nekin molemmat lapset on jo teinejä ja ripille päässeitä ❤ Elämä kantaa, kuitenkin, loppujen lopuksi ❤
